Ahdistaa aivan liikaa. Tuntuu kuin yhtään missään ei olis järjen häivääkään. Tääkin päivä vain juoksi mun ohi. Mä näin kun se meni ohi, mut en tehnyt mitään lähteäkseni perään. Hajoan omaan saamattomuuteeni. Tahtoisin vain luovuttaa ja käpertyä pienelle kerälle sänkyyn. Pitäisi etsiä töitä, pitää yhteyttä kavereihin jotka eivät pidä muhun yhteyttä ja tehdä töitä parisuhteenkin eteen. Onkohan tää nyt joku laimea versio burn outista vai oonko mä vain yksinkertaisesti niin saamaton typerys? Paha sanoa vaikka veikkaankin vahvasti jälkimmäistä.
Ja voi äh miehet on tyhmiä. Tai ehkä nyt yleistän kun oma poikaystävä vain osaa jotenkin olla niin loistavasti junttiuden huippu toisinaan. Hmm se on kyllä ihana mies. Kyllä se mua odottikin vuoden ennenkuin sai omakseen mun itsepäisyyden ja muiden miesten vuoksi. Pitkä ja komea (tosin valitettavasti muutkin useat naiset ajattelevat samoin ja mustasukkaisuuden mustaa mustempikin peikko hyppää välillä pomppimaan holtittomasti mieleen), osaa kokata hyvää ruokaa, älykäs, kiinnostunut niiiiiin monista asioista, hyvin tiedonjanoinen ja rakastaa väittelemistä. Niin ja uskomattoman hyvä seksikin on tietysti plussaa.. :P Joo ihanahan se on, osaan sitä arvostaa, mutta hitto kun mä kaipaisin toisinaan romantiikkaa. Paljon paljon paljon ihanaa romantiikkaa. Edellisetkään poikaystävät eivät sitä hallinneet, enkä nytkään ole tainnut romanttista otusta haaviini saalistanut. Aamiainen sänkyyn, kukkia joskus, ex tempore retkiä, kahvila-treffejä.. jne... Ää tahdon noita. Tai jos pitää tinkiä, niin olishan se kiva kuulla edes silloin tällöin jotain ihanaa. Murr. Ei saisi valittaa mutta silti valitusta tulee. Satun vain itse olemaan niin romantiikan nälkäinen. Minähän sitten noita edellä mainittuja silloin tällöin järjestelenkin kun mieheltä niitä ei tule luonnostaan. Mä vain satun olemaan perushöpsö. Siis tykkään saduista ja kuolemattomasta rakkaudesta. Tosin tiedän hyvinkin viiltävästi että sadut sun muut ovat hyvin kaukana todellisuudesta.
Ihastuin kerran yhdessä päivässä erääseen meksikolaiseen taiteilijaan joka oli tullut käymään Suomessa. Ne ruskeat silmät ja hiukset. Mm ja se hymy. Ja se jännä tunne mikä siitä tuli kun katsottiin toisiamme silmiin. Mulla oli ihan sellanen kutina siitä miehestä että siinä on sitä jotain. Jotain aivan spesiaalia. Se tulee toisinaan mun mieleen tahattomastikin. Ja aina tulee kysyttyä itseltä, että miksi helvetissä en tehnyt asialle jotain. Pyytäny ulos tai muuta vastaavaa. Tyhmä tyttö. Jos mun rakkaan kans tarina joskus päättyy (toivottavasti ei) etin tän meksikolaisen käsiini. Vannon.
Tajusin juuri, kuinka hillitön ikävä mulla on mun ystävää V. Toinen ihana ystävä A on Espanjassa salsaamassa. Maailman positiivisin nainen luultavasti, saan hänestä valtavasti valoa ja voimaa vain siitä läsnäolosta. Aivan ihana. Ensin mainittu ystävä V on mahtava ihminen. V on mun sielunystävä. Ehdottomasti, siltä se tuntui jo ensinäkemältä silloin joskus vuonna nakki ja peruna. Laitoin samantien V:lle tekstiviestin et tahdon nähdä sen pian suuren ikävän vuoksi. Aluksi pelkäsin et viesti meni vahingossa eksälleni (joka petti ja jätti), mikä olisi ollut hieman ketuttavaa, mutta ei, kyllä se oikeaan osoitteeseen loksahti.
Tää kirjoitus on pelkkää epäselvää hösöä, ajatusten virtaa. Se voi tarkoittaa että pitäisi lopettaa koko kirjoittaminen tältä päivältä. Kiitos ja näkemiin.
