Kello on niin paljon. Liikaa, se juoksee aina vaa eikä ota mua mukaan. Pitäis jo nukkua, aikainen herätys aamulla, mutta mä vain olen. Yö syö mua aina, se ei päästä nukkumaan. Kun haluis jo ummistaa silmät ja nukkumatin kanssa matkustaa pehmeämpään, se tarttuu kiinni ja puristaa kädestä niin, että mustelmat jäävät päivän valoon seuraavasta yöstä muistuttamaan.

Yötä aina ikävöin,
vaikka päivän lapsi oon.
Pimeyden laskiessa
kaipaan valoon.

Ahdistaa. Vihaan valojen sammuttamista. Mielen möröt pääsevät valloilleen enkä pääse niitä pakoon piiloutumalla peiton alle. Jos rakas olisi vieressä nukahtaisin hymy huulilla turvallisuudessa kelluen. Silloin mua ei saa painajaisetkaan ansaan.                            

Tääkään päivä ei ole ollut mulle mitään. Vain unta, kipeää kurkkua ja television tahdotonta tuijottamista. Mä olen aina yrittänyt elää elämääni nauttien sillä ajatuksella jos vaikka huomenna kuolisi. Mutta tähän mennessä 20 vuoden ikävuoden edestä en sitä ole mielestäni menestyksellisesti onnistunut toteuttamaan. Inhoan tälläisiä päiviä. Pelkkää harmaata mössöä. Pelkkää yksinäisyyttä. Tänää katosin todellisuudesta niin pahasti, etten kokenut normaalia turhautumisen tunnetta tälläisen saamattomuuden täyteisen päivän jälkeen. Normaalisti haluaisin raapia kynsillä ihoa verille, potkia seinään ja repiä hiuksia kun mitään ei tapahdu ja koska olen niin kuollut. Jospa en kykene edes tuntemaan enää raivoakaan itseäni kohtaan. Sittenhän olen jo täysin tunnoton. Mä en jaksaisi enää tätä harmaata aluetta. Mä haluan tuntea ja elää. Nyt mä haluan vain nukahtaa ja nähdä kauniita unia.